Monimutkainen mehiläistarhaus osana ruoantuotantoa
Vegaanit ja hunaja on eräänlainen ikuisuuskysymys, jota pohditaan usein eri sosiaalisen median foorumeilla. Aihe on hyvin monimutkainen sillä se kietoutuu globaaliin ruoantuotantoon ja ruokaturvaan. Tämä teksti vastaa usein kysyttyihin kysymyksiin mehiläistarhauksesta ja pyrkii antamaan työvälineen pohtia omaa suhtautumista mehiläistarhaukseen ja hunajan käyttöön. Vegaanihaaste ei ota kantaa siihen, pitäisikö vegaanien välttää hunajaa vai ei. Kaikki Vegaanihaasteen reseptit ja tuotevinkit ovat kuitenkin aina täysin kasviperäisiä eli myös hunajattomia.
Kirjoittaja Pieta Hyvärinen on mehiläishoitaja ja väitöskirjatutkija. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa toteutettavan tutkimuksen aiheena on omavarainen ja pienimuotoinen ruoantuotanto.
Voi vaikuttaa itsestään selvältä, että järjestelmällisesti eläinkunnan tuotteista kieltäytyvä vegaani ei käytä myöskään mehiläistuotteita – hunajaa, siitepölyä, mehiläisvahaa tai propolista. Usein näin onkin, mutta mehiläisyhdyskuntien tärkein tuote tai oikeastaan palvelu eli ravintokasvien pölytys mutkistaa mehiläisten ja vegaanien välisiä suhteita: monipuolisen ruokavalion noudattaminen tarkoittaa riippuvuutta pölyttäjähyönteisistä ja nykyisissä ruoantuotannon järjestyksissä useimmiten myös kytköksiä mehiläistarhaukseen. Mehiläistarhauksen käytännöt ja toimintaa ohjaavat tavoitteet ja arvot ovat eläineettiseltä näkökannalta moninaisia ja osin monitulkintaisiakin, eikä mehiläistarhaus ole suoraan verrattavissa muuhun eläintuotantoon. Tämä kaikki hankaloittaa yksinkertaisen normatiivisen kannan ottamista mehiläistarhaukseen, mutta voi sen sijaan herkistää havainnoimaan ja ymmärtämään ihmisten ja muiden lajien välisiä monimutkaisia suhteita ruoantuotannossa.
Ei pelkkää hunajaa
Hyönteispölytyksen merkitys ruoantuotannolle on valtava. Vaikka tärkeimmät viljakasvit kuten maissi, vehnä ja riisi ovat itse- tai tuulipölytteisiä, hyönteispölytteiset kasvit tuottavat esimerkiksi 90 % kaikesta ihmisten kuluttamasta C-vitamiinista. Monet öljykasvit kuten rypsi, rapsi ja auringonkukka ovat hyönteispölytteisiä, kuten myös härkäpavut, pähkinät ja muutamat muut viljelykasvit kuten tattari, kaakao ja kahvi.
Hyönteispölytys on siis keskeistä ei niinkään riittävän kalorimäärän tuottamiseksi, vaan ruoan ravitsevuuden ja monipuolisuuden kannalta. Vaikka hyönteispölytys ei olisikaan kasvin lisääntymisen kannalta ehdottoman välttämätöntä, se usein parantaa sadon määrää ja laatua. Suomessa hyönteispölytyksen arvoksi maataloudessa on arvioitu noin 60 miljoonaa euroa vuosittain sadonlisäyksen ja laadukkaamman sadon kautta. Suuremmista, mehukkaammista ja paremmin säilyvistä marjoista ja hedelmistä hyötyvät paitsi maataloustuottajat ja kuluttajat, myös kotipuutarhurit.
Tarhamehiläiset eivät ole ainoita pölyttäjiä, vaan myös kimalaiset, erakkomehiläiset, perhoset, ampiaiset, kukkakärpäset ja monet muut hyönteiset pölyttävät ravintokasveja. Maailmanlaajuisesti on arvioitu, että tarhamehiläisten pölytyksen arvo on viljelysmaille keskimäärin vajaa 3 000 ja luonnonpölyttäjien arvo on reilu 3 000 dollaria hehtaarilla. Rahallinen arvo heijastelee sekä tarhamehiläisten että luonnonpölyttäjien merkitystä maailman ruokaturvalle.
Alueelliset ja kasvikohtaiset erot pölytyksessä ovat suuria: esimerkiksi Yhdysvalloissa tuotetuista manteleista valtaosa pölytetään tarhamehiläisillä siirtotarhauksen keinoin eli kuljettamalla mehiläiset maksua vastaan manteliviljelmille kukinnan ajaksi. Kasvihuonevihannesten pölytyksessä on nopeasti yleistynyt tarhattujen kimalaisten käyttö, joita tuodaan Suomeen tällä hetkellä Hollannista. Toisaalta taas esimerkiksi Pohjois-Euroopan metsämarjat ovat tyypillisesti luonnonpölyttäjien pölyttämiä.
Tarhamehiläisten käyttö pölytyksessä on kiinteästi yhteydessä hunajantuotantoon. Suomessa hunajantuotanto on edelleen mehiläistarhauksen keskiössä, ja pölytyspalvelujen myyminen on vielä suhteellisen vähäistä. Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa pölytyspalvelujen käyttö on luonnonpölyttäjien vähenemisen ja viljelysten laajuuden vuoksi yleisempää, mutta sielläkään pölytyspalvelujen tarjoaminen ei ole kannattavaa ilman hunajantuotantoa. Kasvihuonekimalaisia ei käytetä hunajantuotantoon, vaan pölytystehtävänsä päätteeksi kimalaiset joko kuolevat tai pääsevät karkaamaan kasvihuoneista ympäristöön. Vieraat kimalaislajit voivat tällöin syrjäyttää luonnonvaraisia kimalaisia ja levittää niihin tauteja ja loisia.
Hoitokäytäntöjen kirjo
Mehiläistarhauksen käytännöt vaihtelevat laajasti. Yllä mainittu siirtotarhaus eli mehiläispesien kuljettaminen viljelykseltä toiselle on yleisintä Yhdysvalloissa, kun taas Suomessa suurin osa mehiläispesistä on vuoden ympäri samassa paikassa. Lisäksi ympäri maailmaa on olemassa erilaisia tapoja hyödyntää villimehiläisten hunajaa ja toukkia, joista osassa mehiläisiä tarhauksen tyyppisesti houkutellaan pesäpuihin tai muihin rakennelmiin.
Mehiläistarhauksen mittakaavoissa on myös eroja: siinä missä yhdysvaltalaisella siirtotarhaajalla voi olla tuhansia yhdyskuntia, Suomessa valtaosan hunajasta tuottavat harrastajat tai osa-aikaiset mehiläistarhaajat, joilla on alle 100 yhdyskuntaa – usein muutamasta muutamaan kymmeneen. Ammattimaisia mehiläistarhaajia Suomessa on noin 70.
Mittakaavaerot tarkoittavat usein eroja myös hoitokäytännöissä. Kaupallisessa tarhauksessa, jossa pesämäärä on suuri, pyritään kustannustehokkaisiin käytäntöihin, mikä tarkoittaa yhden yhdyskunnan hoitamiseen käytettävän ajan minimointia ja tuotetun sadon maksimointia. Tällöin on usein kannattavinta kerätä hunajasato kokonaisuudessaan ja ruokkia mehiläisiä hunajaa halvemmalla – ja ravintoköyhemmällä – sokeriliuoksella.
Ulkomailla tarhamehiläisiä saatetaan lääkitä ennaltaehkäisevästi, ja taloudellisen kannattavuuden tavoittelun mukanaan tuomat aikapaineet voivat myös tarkoittaa pesien kovakouraista käsittelyä ja siten mehiläisten laajamittaisempaa liiskaantumista pesien rakenteisiin. Toisaalta ammattimaisessa hoidossa talven aikana kuolleiden yhdyskuntien osuus eli talvitappio on yleensä matalampi kuin pientarhaajilla, minkä on arveltu johtuvan pienten mehiläistarhojen puutteellisesta hoidosta tai liian pienten yhdyskuntien talveuttamisesta.
Jako kaupalliseen ja harrastelijatarhaukseen on joiltain osin yksinkertaistava. Myös useimmat pientarhaajat hoitavat mehiläisiä hunajantuotantoa varten, ja kun yksi mehiläisyhdyskunta tuottaa Suomessa keskimäärin 40 kg hunajaa, on selvää, että hunajasta saadaan yleensä myös tuloja. Tämä motivoi myös pientarhaajia ruokkimaan yhdyskuntia talvea vasten sokeriliuoksella hunajan sijaan.
Suomen ilmasto-olosuhteissa sokeriruokintaa suositellaan kuitenkin myös siksi, että monet täkäläiset hunajat kiteytyvät mehiläisille käyttökelvottomaan muotoon pitkän talven aikana. Toiseksi hunajan kiintoaineet aiheuttavat mehiläisille ulostustarpeen aikaisemmin keväällä, mikä voi olla ongelmallista, jos mehiläiset eivät pääse lumen tai pakkasen vuoksi ulos pesästä. Lämpenevä ilmasto voi tosin aikaistaa ns. puhdistuslennon ajankohtaa niin, että pelkällä hunajalla talveuttaminen saattaa pian olla pohjoisessakin mahdollisempaa. Yhdyskuntamehiläiset eivät ole Suomessa luonnonvaraisia, joten niiden selviytyminen talven yli on mehiläistarhaajan vastuulla.
Monet mehiläistarhaajat jättävät mehiläispesiin kuitenkin jonkin verran hunajaa talveksi, ja jotkut keräävät vain sen, mikä on mehiläisille ylimääräistä. Hoitokäytäntöjen erot eivät siis selity vain erilaisilla mittakaavoilla – sanotaankin, että ei löydy kahta mehiläistarhaajaa, jotka hoitaisivat mehiläisiään täysin samalla tavalla.
Ruokinnan lisäksi eroja voi olla esimerkiksi pesäkalustossa, mehiläisten käsittelyä helpottavan savuttimen käytössä, yhdyskuntia vaivaavan varroapunkin torjuntamenetelmissä ja yleisesti pesillä toimimisessa. Erilaisilla hoitokäytännöillä tähdätään aina hyvinvoiviin ja elinvoimaisiin yhdyskuntiin, mutta mehiläistarhaajien keskuudessa on jonkin verran koulukuntaeroja siinä, millaisen painoarvon mehiläisten lajityypillinen käyttäytyminen ja mehiläisyksilöiden hyvinvointi saa.
Riippumatta mehiläistarhaajasta ja tarhauksen mittakaavasta yksittäisiä mehiläisiä kuolee ja vahingoitetaan lähes väistämättä mehiläistarhauksen yhteydessä. Pesiä tarkistettaessa ja etenkin sadonkorjuun yhteydessä mehiläisiä jää pesärakenteiden väliin, ja pesää puolustava mehiläinen menettää henkensä pistäessään.
Lisäksi hyvään hoitotapaan kuuluu, että tarhamehiläisten lajityypillistä käyttäytymistä säädellään: mehiläisyhdyskunnat jakaantuvat parveilemalla, mitä tarhauksessa pyritään lähes aina välttämään muun muassa jalostuksen keinoin, jakamalla mehiläispesiä tai poistamalla kasvamassa olevia uusia emotoukkia. Väistymässä oleva parveilunestotapa on emon siiven leikkaaminen, jolloin se ei pysty lentämään parven mukana. Parveilu vähentää hunajasatoa, mutta sen estämisessä kyse on myös mehiläisten ja ihmistenkin hyvinvoinnista: Karanneiden parvien muodostamat yhdyskunnat eivät selviä pohjoisessa ilmastossa eivätkä tätä nykyä usein etelämmässäkään jäädessään ilman varroapunkin torjuntaa. Lisäksi etenkin taajama-alueilla mehiläisparvet saattavat asettua talojen savupiippuihin, seinien väleihin ja ilmastointikanaviin, mikä aiheuttaa monenlaisia ongelmia niiden ihmisasukkaille.
Paitsi tahattomasti, mehiläisiä tapetaan hoidon yhteydessä toisinaan myös tarkoituksella, kun ylläpidetään yhdyskunnan elinvoimaisuutta. Satunnaisesti mehiläisiä tai mehiläistoukkia saatetaan tappaa tautien kuten esikotelomädän torjumisen yhteydessä, mutta säännöllisesti näin tapahtuu emoa vaihdettaessa ja ei-kemiallisessa varroapunkin torjunnassa. Kuningatarmehiläinen eli emo voi elää jopa viisi vuotta, mutta sen munintamäärät alkavat laskea kahden tai kolmen vuoden jälkeen, jolloin emo useimmiten korvataan uudella. Vaihtoehtona kemiallisille punkintorjuntakeinoille monet tarhaajat vähentävät punkkien määrää poistamalla pesästä kuhnuritoukkia, joihin punkit kerääntyvät. Toukat voidaan esimerkiksi syöttää linnuille tai syödä itse hyönteisruokana.
Hankaluuksien äärellä
Mehiläisten kanssa toimiminen on äärimmäisen kiehtovaa ja mehiläistarhaus on loputon oppimisprosessi. Paitsi mehiläisiä itseään, mehiläishoito motivoi seuraamaan ympäristöä ja havainnoimaan muutoksia esimerkiksi kasvien kukkimisessa ja säätiloissa. Mehiläishoito voi siten myös kasvattaa herkkyyttä huomioida ihmisten aiheuttamien ympäristömuutosten kuten ilmaston lämpenemisen vaikutuksia muuhun luontoon.
Paitsi että mehiläiset voivat tehdä elinympäristöjen muutokset ihmisille näkyviksi, niillä on pölytystehtävänsä vuoksi myös merkitystä ympäristömyönteisempien viljelykäytäntöjen ajamisessa. Esimerkiksi kolmen neonikotinoideihin kuuluvan torjunta-aineen kieltäminen on vastikään saatu toteutettua Euroopan unionissa vetoamalla nimenomaan mehiläisten hyvinvointiin, vaikka myös luonnonpölyttäjät ja lukemattomat muut eliöt kärsivät niistä. Yhdysvalloissa kohuttu mehiläiskato (CCD, colony collapse disorder) on vastaavasti herätellyt huomaamaan monien samanaikaisten stressitekijöiden – muuttuvien ilmasto-olosuhteiden, loisten, torjunta-aineiden ja siirtotarhauksen käytäntöjen – yhteisvaikutuksia mehiläisiin. Siten mehiläiskato voi avata silmiä laajemminkin ruoantuotannon ekosysteemien monimutkaisuudelle ja haavoittuvuudelle.
Vaikka mehiläishoito saattaa epäsuorasti hyödyttää muita eliöitä, päinvastaisiakin vaikutuksia on todettu. Suuri mehiläistiheys voi vähentää luonnonpölyttäjien määrää, ja mehiläiset saattavat levittää tauteja ja loisia luonnonvaraisiin hyönteisiin. Mehiläistarhauksen laajeneminen ja kaupallistuminen on tuottanut ongelmia myös tarhamehiläisille itselleen: alunperin itäisen mehiläisen (apis cerana) loinen varroapunkki on globaaleilla mehiläismarkkinoilla päässyt leviämään läntiseen mehiläiseen (apis mellifera), jolla ei ole vastustuskykyä punkille. Lähes kaikki eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset mehiläistarhaajat joutuvatkin nykyään torjumaan punkkia erilaisilla keinoilla, Suomessa useimmiten orgaanisilla hapoilla. Hoitamattomana punkit heikentävät yhdyskuntia ja lopulta tappavat ne.
Riippuvuus pölyttäjähyönteisistä ja nykyisen ruoantuotannon rakenteissa myös tarhamehiläisistä osoittaa, miten monimutkaisia ihmisten ja muiden lajien väliset suhteet ruoantuotannossa ovat. Vastaavia esimerkkejä ihmisten ja muiden eliöiden yhteenkietoutumisesta voi löytää esimerkiksi maaperän toiminnasta: paitsi että viljelysmaa itsessään kuhisee elämää, sen elinvoimaa ylläpidetään tyypillisesti tuotantoeläinten lannalla tai muilla eläinperäisillä tuotteilla. Vaikka eläinperäinen lannoitus ei periaatteessa ole sen välttämättömämpää kuin mehiläistarhauskaan – vegaanista viljelyä harjoitetaan jonkin verran sekä tietoisena valintana että olosuhteiden sanelemana – nykyisessä ruokajärjestelmässä eläintuotanto on käytännössä kytkeytynyt monin tavoin kasviravinnon viljelyyn.
Nykyistä ruokajärjestelmää ja ruoantuotannon käytäntöjä ei kuitenkaan tarvitse ottaa annettuna, vaan niitä voidaan kyseenalaistaa ja politisoida, kuten eläinoikeusliike ja veganismi ovat ansiokkaasti tehneet. Reformistisessa hengessä voidaan ajatella, että lisääntyvä yhteiskunnallinen keskustelu eläinoikeuksista ja tutkimustieto esimerkiksi hyönteisten tietoisuudesta voi vaikuttaa myös siihen, millaisia hoitokäytäntöjä mehiläistarhauksessa pidetään hyväksyttävinä nyt ja tulevaisuudessa. Erilaiset luonnonmukaisuuteen tai mehiläislähtöisyyteen pyrkivät mehiläistarhauksen tavat kasvattavatkin suosiotaan erityisesti nuorten mehiläistarhaajien keskuudessa ainakin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
Abolitionistisessa veganismissa taas nähdään kaikenlainen eläinten käyttö ja omistaminen tuomittavana, jolloin mehiläistarhaus asettuu samalle viivalle muun eläintuotannon kanssa. Mehiläistarhauksen suoraviivainen rinnastaminen selkärankaisten eläinten käyttöön ruoantuotannossa kuitenkin häivyttää tuotantotapojen väliset erot näkymättömiin. Siinä missä sorkkaeläinten tai siipikarjan tuotanto perustuu eläinten elintoimintojen ja käyttäytymisen jatkuvalle sääntelylle tai vähintäänkin eläinten aitaamiselle, mehiläistarhauksessa vastaavia kontrollin keinoja käytetään huomattavasti vähemmän. Mehiläiset eivät ole kesyjä kotieläimiä ihmisen armoilla, vaan toimivat pääosin omaehtoisesti – mehiläistarhaajan rooli on luoda toiminnalle sellaiset puitteet, joissa yhdyskunnat selviävät ja hunajantuotanto mahdollistuu tai maksimoituu, riippuen tarhaajan tavoitteista.
Mehiläistarhauksen ja selkärankaisten eläinten tuotantokäytön rinnastaminen ei myöskään anna oikeutta eläinten välisille eroille. Hyönteiset selkärangattomina, lukemattomina ja usein näkymättöminä ovat merkittävästi erilaisia kuin ne eläimet, jotka antavat kasvot vegaanisen ruokavalion puolustamiselle tälläkin verkkosivulla. Eläinten keskinäisten erojen huomioimatta jättäminen voi johtaa tarpeettomiin ja perusteettomiin yleistyksiin.
Ihmisen näkökulmasta hyönteisten ja selkärankaisten eroa voi hahmottaa Insectopedian (2011) kirjoittaneen Hugh Rafflesin tavoin toiseuden käsitteen ja sen suhteellisuuden kautta: siinä missä nisäkkäät ovat suhteessa ihmiseen melko toisia, hyönteisten toiseus on ylittämätöntä. Koettu toiseus ja vastavuoroisuuden puute eivät kuitenkaan oikeuta välinpitämättömyyteen hyönteisiä kohtaan. Ensinnäkin hyönteiset ja erityisesti mehiläiset on viimeaikaisissa tutkimuksissa todettu monin tavoin älykkäiksi ja tietoisiksi olennoiksi. Toiseksi on muistettava, että selkärangattomat ovat eliökunnan perusta, ja monin paikoin viime vuosina todetulla hyönteisten määrän radikaalilla vähenemisellä voi olla ennalta-arvaamattomia vaikutuksia koko biosfääriin.
Mehiläiset ovat ihmiselle näkyvin esimerkki tästä valtavasta kirjosta selkärangattomia eliöitä, jotka ovat mukana inhimillisen elämän ylläpitämisessä ja joista olemme riippuvaisia, halusimmepa tai emme. Vegaanisuuden tavoittelun siivittämä eettinen pohdinta ja keskustelu mehiläistuotteiden käytöstä voikin viedä laajojen, ruokajärjestelmän rakenteita ja toisten lajien kanssa elämistä koskevien kysymysten äärelle, joihin ei useinkaan ole yksinkertaisia vastauksia. Mehiläistarhauksen moninaisuuden ja monimutkaisuuden huomioiminen voi auttaa havainnoimaan merkittäviä eroja erilaisten arkisten käytäntöjen, eläintuotannon muotojen ja toimintaa ohjaavien arvojen ja tavoitteiden välillä. Mehiläisiä seuraamalla voi siis löytää tiensä entistä syvemmälle ruoantuotannon mutkikkaaseen politiikkaan ja etiikkaan.
Kuva: Eric Ward, unsplash.com
